Nähtiin Roosan kanssa tänään kahta ystävää. Käytiin kaakaolla toisen kanssa, ja toisen kanssa syömässä Rossossa. Oli oikein kivaa nähdä heitä, mutta jotenkin siinä hieman uupui. Kotiin tullessa makoiltiin vaan sängyllä ja oltiin.
On isää ikävä, kuten on niin kovin usein. Siitä on tänä vuonna jo viisi vuotta kun hän kuoli, ja pelkään että kyllästytän ihmiset puhumalla isästä niin usein. On vaan niin kova ikävä, haluaisin soittaa hänelle ja kertoa ihan arkipäiväisiä asioita. Kertoa siitä että muutan Roosan kanssa yhteen, siitä että minulla menee hyvin tai huonosti - ja, no, haluaisin vain puhua hänelle. Ihan mistä tahansa.
On ollut parin päivän aikana hieman ahdistusta ja alakuloa. En tiedä miksi, sillä mitään ikävää ei ole tapahtunut, päin vastoin, on ollut todella ihanaa. Mutta sellaista se on, kun elää masennuksen kanssa. Ja dissosiaatiohäiriön. Pitää vain sietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti