10 - Taistelen

Osaan hetki hetkeltä paremmin sanoa miltä minusta tuntuu. Uskalsin sanoa äsken sen, että tuntuu etten pärjää. Että on itsetuhoisia ajatuksia, että olen tumppaillut tupakkaa käteen.

Sovittiin ohjaajan kanssa että menen suihkuun ja soitan ystävälle, ja niiden jälkeen menen takaisin alakertaan, vaikka vain telkkaria katsomaan. Ja pitää mennä kuulemma todella herkästi sanomaan jos olo ei parane - tai pahenee.

Kirjoitan tätä(kin) kyyneleet silmissä, on niin uskomattoman huono ja jopa osittain luovuttanut olo. Mutta edelleen olen tässä maailmassa siksi, etten voi enkä halua hylätä rakkaimpiani. Ketään heistä. Tiedän miltä tuntuu menettää läheinen, enkä sellaista kenellekään halua.

Siksi taistelen.

9 - Vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi

Mummo huomasi miten käteni vapisee, olenko hermostunut? En. No ehkä. No joo, olen. Enkä vain hermostunut, vaan ahdistunut - mutta sitä minä en sanonut. Hän on niin huolissaan erästä toisesta, etten halua huolestuttaa lisää.

Haluaisin mennä puhumaan ohjaajalle, mutten todellakaan tiedä mitä sanoisin. Että ahdistaa, on itsetuhoinen olo, en vain jaksa enää?

"Sun silmistä näkee, miten hyvin voit!" ... Mitä?

Yritän niin kovasti olla tekemättä mitään pienintäkään tyhmintä asiaa. Viime viikolla tökkäisin tupakalla käteen. Kerran.

Ja vaikka mitä mielitekoja onkin nyt niin... Minun on vain pakko taistella masennusta vastaan, aivan pakko. Haluan pysyä täällä Roosan takia. Ja äidin ja WWW:n, ystävien, sukulaisten...

Haluaisin niin kovasti vain huutaa ja riehua ja itkeä. Purkaa tämän ahdistuksen jotenkin...

... Järkevästi.

8 - Äh

Tuntuu niin pahalta tuntuu niin pahalta tuntuu niin pahalta, kun en osaa auttaa tarpeeksi. Rakastan niin kovin paljon ja haluaisin auttaa, haluaisin vain olla avuksi - edes jotenkin. Avuksi auttaa apua antaa vittu äh.

Tiedän, ettei tois(t)en vointi ole minun vastuullani, tiedän etten voi mitenkään parantaa ihmisten mahdollisia masennuksia tai muuta vastaavaa. Ja tiedän sen, että kun itse voin huonosti, ajattelen juurikin niin ettei kukaan minun voinnista ole vastuussa. Ettei vointini ole kenenkään vika.

Silti on niin turha olo.

Ja äh, tuntuu että olen menossa alas rytinällä. Ja äh, haluan muistuttaa ettei minun huono vointini johdu siitä että x:llä ja y:llä menee huonosti. Huono vointini alkoi jo ennen kuin sain heidän tilanteistaan tietää.

Itkin itseni uneen eilen. Ja olisikohan maanantaina ollut, en muista. On niin toivoton, ahdistunut ja vaikea olo.

Sisarukset ovat nyt täällä. Jotain piristystä tähän päivään.

Haluaisin edelleen pyytää apua, mutten tiedä millaista. En halua olla ainakaan yksin.

7 - Ikuinen teini

Okei myönnän, haluaisin apua. Ehkä tarvitsisinkin. Mutta millaista? En näe osastoa mielekkäänä vaihtoehtona, sillä mitä sielläkään voitaisiin tehdä? Istuisin vain neljän seinän sisällä ahdistumassa siitä etten saa tehdä mitä haluan ja milloin haluan. Ehkä jotain muutosta lääkkeisiin, mutta en haluaisi sitäkään. En jaksa uskoa että löytyisi sellaista mielialalääkettä joka oikeasti tehoaisi. Tällä hetkellä on käytössä ainoat lääkkeet joista olen koskaan kokeneen olleen hyötyä. Leponex ja Lamictal.

Olen myös edelleen kovin huolissani muutamasta läheisestä henkilöstä. Yritän kuitenkin luottaa siihen, että molemmat sanovat pärjäävänsä. Haluan luottaa. Luotan.

Huomenna täytän 20! Kamalaa, olo ei ole kyllä yhtään aikuinen. Tuntuu että olen ikuinen teini. :D

6 - Palaveri

Aamulla oli se palaveri, jossa oli ohjaaja Ykköskodilta ja sosiaalityöntekijä. Palaveri meni oikein hyvin, puhuttiin siitä miten olen edistynyt kaikessa. Vaikka nyt on vaikeampaa, olen oppinut pyytämään apua. Hoidan viralliset asiat itse ilman muistutuksia - ja kaiken muunkin.

Tulin äidin luo viikonlopuksi, kuten eilen kerroin tulevani. On aika paha olla juuri tällä hetkellä, mutta enköhän minä pärjää.

5 - Johanna Kurkela - Ainutlaatuinen

4 - Huolissani

Olen niin huolissani parista tärkeästä henkilöstä. Samalla ehkä hieman itsestäni. Kerroin tänään terapeutille siitä lapsuuden asiasta. Hän sanoi, että ymmärtää nyt paremmin oireitani, siitä saattaa johtua esimerkiksi dissosiaatiohäiriö. Traumastahan sellainen laukeaa. Mieleni yrittää suojella minua, ja se tuntuu epätodellisuutena. Ja sitä, epätodellisuutta on ollut nyt todella paljon.

Huomenna on sossupalaveri. Omaohjaaja sanoi, että juttelemme lähinnä siitä millaista tukea tarvitsen. Ettei tarvitse jännittää, ei ollenkaan. En minä paljoa jännitäkään. Tai en ainakaan myönnä jännittäväni.

Näin tänään terapian jälkeen äitiä, ja sen jälkeen kahta hyvää ystävääni. Käytiin syömässä ja kierreltiin. Huomenna äidin luo viikonlopuksi, ja sunnuntaina Roosalle yöksi.

3 - Vaikeita asioita, ihania ystäviä

En edes halua ajatella mitä tapahtuisi jos asuisin nyt ns. kokonaan omillani. Ilman tukea, mitä täältä saa. Tuntuisi niin turvattomalta. Okei, tuntuu nytkin, hieman, mutta ei pahasti. Tiedän että voin mennä vaikka heti alakertaan etsimään ohjaajan. Meitä asukkaita vartenhan täällä ohjaajat on.

Äsken avauduin siitä lapsuuden mahdollisesta traumasta ohjaajalle. Hän sanoi ettei siinä ole mitään hävettävää - ja että hän on kuullut ennenkin samanlaisia asioita, että hän ei järkyty. Ohjaaja kehotti kertomaan terapeutille, ja yritän kovasti kertoa. Torstaina on aika polilla ja yritän kaikkeni että kertoisin siellä asiastani. Ystäväiseni ehdotti, että kirjoittaisin vaikka paperille asiani ja lykkäisin sen terapeutille. Ihan hyvä idea.

Itkulta en välttynyt kun eilen kerroin asiastani eräälle ystävälle. Enkä välttynyt äskenkään, kun kerroin ohjaajalle. Enkä varmasti välty torstainakaan kun kerron terapeutille.

Mutta pakko asiaa on alkaa käsitellä kunnolla. Vaikka asia on todella ikävä, haluan kaivella muistiani niin että muistaisin koko totuuden. Epätietoisuudessa on niin ahdistavaa elää.

Olen niin kiitollinen siitä että minulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Tyttöystävä, ystävä Tampereelta, ystäviä täältä Kuopiosta... Varkaudestakin. Ja Siilinjärveltä! Ja äiti, tietysti.

2 - Kaikki periaatteessa hyvin

Minulla on kaikki asiat periaatteessa hyvin. Ystäviä, kumppani ja parantuneet välit äidin kanssa. Ihanat sisarukset ja hyvä tuettu paikka jossa asua. Mukavia ohjaajia. Avohoidon paikka muuttuu tässä tai ensi kuussa aikuisten puolelle, mutta se(kään) ei stressaa. Raha-asiat menettelee.

Senkö takia nyt on mieleen noussut lapsuuden mahdollinen trauma? Elämä on mallillaan, joten ehkä pystyisin alkaa käsittelemään lapsuudenaikaisia asioita? Kun tiedän että olen ns. turvassa ja suojassa. En tiedä. Muistan epämiellyttäviä välähdyksiä ja tunteita. Äh, en halua kirjoittaa siitä nyt enempää. Tavallaan haluaisin muistaa kaiken, mutta pelkään miten kestäisin sen. Ehkä minä kestäisin.

1 - Kaikenlaista

Osaisinkin kuvata tuntojani ja olojani sanoilla. Niillä oikeilla sanoilla, oikeilla lausemuodoilla, oikeilla tavoilla.

Minusta tuntuu että olen vajoamassa, mutta en minä voi tehdä niin. En voi tuottaa pettymystä, en itselleni enkä muille.

Olen miettinyt lapsuutta ja traumoja, olen miettinyt kaikenlaista. Yrittänyt muistella. Mitä silloin tapahtui?

Oli pakko palata tämän blogin pariin. Ei tämä periaatteessa anonyymi ole, mutta ei myöskään täysin päinvastainen. Tunnistajat tunnistaa.

Ahdistun helvetisti kun istun terapiassa nojatuolilla. Terapeutti kysyy, mitä tein viikonloppuna. Ja minä sanon etten muista. Enkä minä valehtele. Saatan muistaa että menin äidin tai tyttöystävän luo, mutta se mitä tehtiin... Ei muistikuvaa. "Dissosiattivinen oireilu."

Terapeutti sanoo että havaitsee varomerkkejä oloni huonontumisesta. Mutta hän jaksaa valaa minuun uskoa että nousen siitä vielä, että varomerkit eivät tarkoita että sadan prosentin varmuudella joudun esimerkiksi osastolle. Hetken voi mennä vaikeammin, mutta siitä voi nousta. Aina ei tarvitse mennä ääripäihin, eli tässä tilanteessa osastohoitoon.

Tuntuu hassulta, kun en kyllästy tyttöystävän seuraan. Tarkoitan sitä, että ennen olen väsynyt ihmisten seurassa nopeastikin. Mutta häntä jaksaisin vaikka kuinka pitkään. Hassua.

Hirveän sekava postaus, kerron tuhannesta eri asiasta vähän. No ei se haittaa.