En edes halua ajatella mitä tapahtuisi jos asuisin nyt ns. kokonaan omillani. Ilman tukea, mitä täältä saa. Tuntuisi niin turvattomalta. Okei, tuntuu nytkin, hieman, mutta ei pahasti. Tiedän että voin mennä vaikka heti alakertaan etsimään ohjaajan. Meitä asukkaita vartenhan täällä ohjaajat on.
Äsken avauduin siitä lapsuuden mahdollisesta traumasta ohjaajalle. Hän sanoi ettei siinä ole mitään hävettävää - ja että hän on kuullut ennenkin samanlaisia asioita, että hän ei järkyty. Ohjaaja kehotti kertomaan terapeutille, ja yritän kovasti kertoa. Torstaina on aika polilla ja yritän kaikkeni että kertoisin siellä asiastani. Ystäväiseni ehdotti, että kirjoittaisin vaikka paperille asiani ja lykkäisin sen terapeutille. Ihan hyvä idea.
Itkulta en välttynyt kun eilen kerroin asiastani eräälle ystävälle. Enkä välttynyt äskenkään, kun kerroin ohjaajalle. Enkä varmasti välty torstainakaan kun kerron terapeutille.
Mutta pakko asiaa on alkaa käsitellä kunnolla. Vaikka asia on todella ikävä, haluan kaivella muistiani niin että muistaisin koko totuuden. Epätietoisuudessa on niin ahdistavaa elää.
Olen niin kiitollinen siitä että minulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Tyttöystävä, ystävä Tampereelta, ystäviä täältä Kuopiosta... Varkaudestakin. Ja Siilinjärveltä! Ja äiti, tietysti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti