145 - Toinen sähköhoitokerta

Aamulla oli toinen sähköhoitokerta - ja se meni ihan hyvin. Tällä kertaa herätessä tajusin sen että toimenpide oltiin jo tehty, enkä kysynyt että milloin se alkaa. Lihassärkyä on jonkin verran, mutta ei niin pahasti että tarvitsisin edes särkylääkettä.

Näin lääkäriäkin - ja kuten arvelin - en pääse viikonloppuna lomille. En saa vielä edes omia ulkoilulupia, ulkoilla pitää joko hoitajan tai läheisen kanssa. Onneksi äiti tulee huomenna käymään, jos on yhtään hyvä keli, haluan käydä kävelemässä vaikka ihan vain sairaalan ympäri jos ei muuta.

Vaihdoin eilen huonetta, sillä tarvittiin tyhjä huone miespotilasta varten. Tässä huoneessa on siis minulla huonekaveri, eikä se haittaa ollenkaan koska hän on ehkä mukavin potilas tällä osastolla.

Lääkäri kuunteli toivettani eikä siirrä minua sille osastolle jota inhoan, vaan eräälle toiselle missä olen aiemmin "viihtynyt". Eli viihtynyt ja viihtynyt, en koskaan sillä tavalla viihdy osastoilla, mutta se on ehkä siedettävin osasto tämän rinnalla.

On niin ikävä kotia, ikävä Roosaa.

144 - Ahdistaa ja ahdistaa ja ahdistaa

Tekisi mieli kirjoittaa, mutten oikein tiedä mitä tai mistä kirjoittaisin.

Voisin kertoa pahasta olostani, mutta sen jo tiedättekin. Että olen loppu, uupunut, väsynyt, toivoton.

Huomenna on toinen sähköhoitokerta, 9:40. Aamusta tulee pitkä, kun pitää odotella tuohon asti.

Torstaina tulee se äiti käymään.

Ahdistaa silti, ahdistaa ja ahdistaa ja ahdistaa.

143 - Ikävä

En tiedä, en muista, en välitä. En muista paljonko olen isästä täällä kertonut. Mutta sen kerron, että mulla on tällä hetkellä aivan jäätävä ikävä isää. Haluaisin soittaa isälle ja pyytää tulemaan käymään, haluaisin halata ja kertoa rakastavani niin kovin paljon. Hän oli paras isä ikinä - ja samalla paras ystävä. Hän oli mun isä. Mun isä.

Tosiaan, hänhän kuoli 2011.

Tuntuu etten pääse hänen kuolemastaan koskaan yli. Asuin isän kanssa kahdestaan siitä lähtien kun olin 4-vuotias, kun isä ja äiti erosivat.

Kaikki parhaat kuolevat ekana. Kuten vaarikin tänä vuonna. Maailman paras vaari - jonka kanssa pystyi keskustelemaan ihan mistä vain. Älykäs kuin mikä. Olisi ansainnut vielä monia, monia vuosia elää, mutta elämä on julmaa ja raakaa.

Toki minulla on äiti, ja meillä onkin nykyään todella hyvät välit. Olen siitä äärimmäisen iloinen, äiti(kin) on niin kovin rakas minulle.

En oikeastaan edes tiedä tämän postauksen pointtia, ajatuksenvirtaa vaan.

Välillä toivon enemmän kuin mitään muuta sitä, että lähden tästä maailmasta samaan paikkaan missä isä ja vaari ovat.

Mutta en voi tehdä sitä.

En oman käden kautta.

142 - Ensimmäinen sähköhoitokerta

Tänään aamulla oli ensimmäinen sähköhoitokerta. Sängyllä lähes itkin kun pelotti niin paljon, pelkäsin ettei nukutus tehoa ja tunnen kaiken, tai että saan jonkun kohtauksen, kuolen, tai jotain.

Laitoin silmät kiinni kun lääkäri sanoi että kohta laitetaan nukutus - ja olin ihan varma että pidin silmiä kiinni vain puoli minuuttia ja että nukutus alkaa vasta kohta vaikuttaa. Heräsin sitten suunnilleen 20-25 minuutin päästä ja kysyin että milloin se toimenpide tehdään. No, sehän oltiin tehty jo pitkän aikaa sitten. En siis ollenkaan huomannut että olin edes nukahtanut.

Huomenna tulee Roosa käymään, keskiviikkona on sähkö ja torstaina tulee äiti käymään. Perjantainakin on sähkö ja viikonlopusta en tiedä vielä mitään, että olenko täällä osastolla vai kotona vai missä.

141 - Oleskelua vain

Turhauttaa tämä masennus ja ahdistus, epätoivo ja itsetuhoiset ajatukset. Lääkkeitä venkslaillaan taas, joitakin ajetaan alas ja joitakin lisätään. Tämä päivä on muutenkin ollut todella ankea - koska sairaalassa viikonloput ovat vielä arkeakin tylsempiä. Ei ole lääkärinkiertoja tai mitään muutakaan, pelkkää oleskelua vain. Kukaan kun ei edes käynyt tänään moikkaamassa.

Huomista odotan innolla, koska a) viikonlopun viimeinen päivä ja b) Roosa tulee käymään! Jotain kivaa tähänkin viikonloppuun.

Maanantaina tosiaan alkaa se sähkö. Pelottaa ja jännittää, mutta olen toiveikas. Jos se olisi se mikä auttaisi minua parantumaan...

140 - Valonpilkahduskin

Jepajee, hoitoneuvottelussa ei ollut edes lääkäriä mukana. Toisaalta, ei siellä mistään uudesta puhuttu. Juteltiin terapeutin, tehostetun avohoidon työntekijän ja osaston hoitajan kanssa. Paskaa oloa on, sitä on ja on ja on, enkä oikein löydä keinoja sen hallintaan. On niin uskomattoman paska olla nytkin, haluaisin niin kovasti vain luovuttaa.

On minulla pieni valonpilkahduskin; se hiton sähköhoito. Vaikka se pelottaakin ja ajatus neljästä viikosta täällä ahdistaakin, on se varmaan järkevä vaihtoehto. Haluan kokeilla mitä vain, jos on mahdollista että se auttaa. Ja sähköhoidosta on kuulemma todella monet saaneet todella hyvin apua. Kyllä se hyvin menee, vaikka muisti temppuileekin.

Mutta sittenhän on hyvä lukea näitä postauksia! Pysyy ajan tasalla mitä on tapahtunut, heh.

139 - Toivon etten ole se yksi sadastatuhannesta jolle käy huonosti

Näin sitä sähköhoitolääkäriä ja keskusteltiin tunti. Hän oli samalla kannalla kuin oma lääkärini; sähköhoito olisi todella hyvä vaihtoehto. Ensi maanantaina se siis alkaa, ellen viikonloppuna tule toisiin aatoksiin. Ei siinä paljoa riskejä ole, mutta vähän kuitenkin. Toivon etten ole se yksi sadastatuhannesta jolle käy huonosti.

Hirveä ilta. Henkeä ahdistaa, tuntuu että sekoan tai kuolen (hauskaa, pelkään kuolemaa vaikka samalla haluaisin sitä), pelkään menettäväni hallinnan. Tuntuu taas siltä ettei mikään ikinä voi parantua, olen tuomittu kaikkeen paskaan.

Huomenna on kymmeneltä hoitoneuvottelu, se jännittää hieman. Saan tietää viikonlopusta, olenko täällä, kotona vai missä, ja yritän anella ettei mun tarvitsisi vaihtaa osastoa. Tänne kun on asettunut ja on ihana lääkäri, niin ei haluaisi lähteä. No heh heh, totta kai kotiin haluan, mutta jos osastolla pitää olla niin tämä olisi se mieluisin. Luultavasti joudun vaihtamaan, mutta aina kannattaa yrittää...

138 - "Mikä pitää sinut elossa?"

Olen taistellut niin kovasti, niin kauan. Sanoin lääkärille ettei minulla ole koskaan ollut näin paha olla. Se on niin uskomattoman paha, en yksinkertaisesti enää jaksaisi.

"Mikä pitää sinut elossa?"

"Roosa. Ja sisarukset."

Ei sillä hetkellä tullut edes mieleen että hei, minulla on äiti. Minulla on ihania ystäviä, ihania sukulaisia, asun ihanassa asunnossa, saan apua aina kun tarvitsen.

Mustina hetkinä en vain muista niitä hyviä asioita.

137 - Sähkö?

Näin taas lääkäriä. Kovin on huolissaan, tilanne on hänen mielestään tosi vakava. Ajatukseni ovat niin masentuneita ettei mitään tolkkua. Tiedän järjellä itsekin sen ettei läheiseni iloitsisi kuolemastani, mutta silti mielessä pyörii ajatuksia siitä kuinka helpottuneita ihmiset olisivat kun ei tarvitsisi enää olla huolissaan. Minua ei enää vain olisi.

Keskustelun alussa lääkäri sanoi että loppuviikosta nään toista lääkäriä jonka kanssa juttelen sähköhoidosta. Keskustelun lopussa lääkäri sanoi että yrittääkin järjestää ajan jo huomiselle, jotain on pakko tehdä voinnin kohentamiseksi. Sanoin etten kestä tätä enää.

Huomenna alkaa Venlafaxin, eli masennuslääke. Lääkäri kertoi että luultavasti aluksi se lisää entisestään itsetuhoisia ajatuksia, mutta kun niiden yli pääsee, alkaa lääke auttaa. Pari ensimmäistä viikkoa ovat hankalimmat.
-

Perjantaina on hoitokokous. Jos olo ei näinä päivinä lähde kohentumaan, en kuulemma ole todellakaan lähdössä vielä kotiin. Eilen polin lääkäri sanoi että olen täällä pari päivää "lepäämässä", tänään osaston lääkäri sanoi että tässä menee luultavasti ainakin muutama viikko. Riippuen siitä miten lääkkeet ja/tai sähkö auttaa.

Ahdistaa.

136 - Laiska? Huomionhakuinen?

Äiti kuulosti puhelimessa niin pettyneeltä. En osaa lukea hänen ajatuksiaan, mutta luulen hänen mielessään risteilevän kysymyksiä siitä että miksi hänen esikoisensa on tällainen. Sairas, saamaton, typerä. Laiska? Huomionhakuinen?

Vartin yli yksi oli polilla jälleen kriisiaika. Tämänkertainen lääkäri kyseli hyvin tarkkaan kysymyksiä voinnistani, toiveistani, ajatuksia osastosta. Pärjäänkö? Onko harhoja? Ai on? Itsetuhoisia ajatuksia? Ai, jos olo on liian unenomainen, saatan tehdä itselleni jotain pahaa?

Kerroin niin paljon voinnistani ja ajatuksistani kuin vain pystyin. Lääkäri tuli siihen päätökseen muiden työntekijöiden kanssa, että osasto olisi tällä hetkellä se oikea paikka. Ihan vain sen takia etten huonoimmilla hetkillä pääse niin helposti tekemään mitään, kun olen "neljän seinän sisällä".

Täällä minä nyt olen. Tapasin osaston lääkärin samantien kun tulin ja hän oli aivan ihana. Ymmärsi minua, oli empaattinen, puhui ystävällisesti. Mietti sitä miksei minulla ole varsinaista mielialalääkettä. Lisäksi hän heitti ilmaan ajatuksen sähköhoidosta. Sitä voi kokeilla jos tuntuu ettei mikään lääke auta. Ei minua siinä muu pelota kuin ne mahdolliset muistiongelmat. Dissosiaatiohäiriön takia muistini ei muutenkaan ole mitään parasta tasoa. Ei ne ongelmat ikuisiksi jäisi tietenkään, vaikuttaisi vain lähimuistiin. Ainakin lääkärin mukaan. Ja turvallistakin sen pitäisi olla.

Tälle lääkärille kerroin aivan kaikki oireet. Nyt kun olen osastohoidossa, minun on pakko olla täysin rehellinen kaikesta. Ei minua muuten voida auttaa.

Ajatuksena tietysti on että olisin täällä mahdollisimman lyhyen ajan, mutta silti eletään päivä kerrallaan ja katsotaan asettuuko ahdistus vai ei. Jos ahdistus on tällä tasolla, ei minua voida esimerkiksi perjantaina uloskirjata. Perjantaina siis pitäisi olla hoitokokous joko täällä tai polilla.

Huonekaverini on ihan jees. Ei olla juteltu kunnolla vielä, mutta tosi mukavalta hän vaikuttaa.

Lääkäri sanoi että tällä hetkellä vaikuttaa siltä että diagnoosi on todellakin oikeassa, eli psykoottinen masennus. Kuulemma niin paljon psykoottisia oireita.

En ollut itse edes ymmärtänyt miten typerästi ajattelen joitakin asioita. Tai aika moniakin.

Huoh, väsyttää. Ei fyysisesti vaan henkisesti ja psyykkisesti. Pitänee mennä tupakalle ja yrittää pitää itseään kasassa. Tarvittavia lääkkeitäkin olen tänään ottanut ihan reilusti, mutta tuntuu että niiden vaikutus kestää vain hetken.

Voi kun saisin kasattua itseni mahdollisimman pian. Haluan elää oikeaa elämää, haluan lukioon, haluan muuttaa joskus pois tukiasunnosta. Haluan normaalin elämän.

135 - Ei mun todellisuudentajussa voi olla mitään vikaa

On edelleen niin kovin vaikeaa. Ahdistaa ja masentaa, mikään ei tunnu hyvältä. Haaveilen lääkkeiden yliannostuksesta, haaveilen viiltämisestä, ja yksi asia ei ole jäänyt haaveiluun - hakkaan itseäni. Siitä ei jää näkyviä jälkiä (lukuunottamatta jotain pientä mustelmaa jalassa).

Olo on ollut tänään kamala. Siis ihan oikeasti kamala. Istuin yhteisissä tiloissa monta tuntia ja olen käyttänyt kaikki mahdolliset tarvittavat lääkkeet mitä voi päivän aikana ottaa.

Ja saatoin ottaa muutaman ylimääräisen Oxaminin kotona. Ne olivat minulla viikonloppua varten. Olo oli vain sellainen että on PAKKO keksiä edes jotain mikä rauhoittaisi minua. Se, että tuntuu ettei tulevaisuudella ole mitään, tuntuu niin raastavalta, pahalta, helvetilliseltä... Ja ei hätää, se määrä mitä otin ei ole millään tavalla vaarallinen. Höpö olo siitä kyllä tuli, mutta sekin tunne menee ohi.

Alan uskoa siihen että olen ansainnut tämän kaiken paskan. En tiedä miksi, mutta silti. Olen ansainnut, en ansaitse saada apua. Positiivista tässä kuitenkin on se että tänään uskalsin puhua ohjaajalle ihan suoraan. Kerroin siitä että välillä on vaikea erottaa todellisuus unesta ja niin edespäin. Kerroin että pelkään sitä että jos olo menee täysin epätodelliseksi, sellaiseksi etten ihan aikuisten oikeasti tiedä olenko unessa vai en - pelkään sitä että teen jotain todella typerää, jotain peruuttamatotankin.

Ohjaaja soitti päivystykseen ja juttelin työntekijän kanssa varmaan kaksikymmentä minuuttia. Toistin samat asiat mitä ohjaaja oli hänelle sanonut ja kerroin hänellekin rehellisesti miten menee. Mukava tyyppi siellä oli, mutta joutui kertomaan että tämän kaupungin sairaalassa ei yksinkertaisesti ole paikkoja - että jos juuri nyt tällä sekunnilla haluan sairaalahoitoon, pitää lähteä toiseen kaupunkiin.

En todellakaan suostunut. Jos sairaalaan on ihan pakko mennä, menen siihen missä olen ennenkin ollut.

Huomenna nään tehostetusta avohoidosta työntekijää kymmeneltä kaupungilla. Pitää yrittää muistaa kertoa kaikki asiat mitä mielessä liikkuu. Ja pitää uskaltaa, minua niin hävettää kertoa kaikki oireet, niitä kun on niin paljon. En halua että kukaan luulee että feikkaan, en halua että ajatellaan että haluan huomiota tai mitään. Äh.

Ohjaaja sanoi päivystyksen työntekijälle että todellisuudentajuni ei ole ihan parhaimmalla tolalla. Tuollainen kuulostaa niin pelottavalta. Ei mun todellisuudentaju voi olla huono...

134 - Kuulostaa niin helvetin tyhmältä

Aika paljon epätoivoisia ajatuksia, niin niitä lopullisia kuin lievempiäkin. Tuntuu että olen ansainnut kipua, tuntuu että olen paska ihminen ja että kaikki vihaavat minua. Että en ansaitse mitään hyvää, en ansaitse elää.

Hirveästi ihan älyttömiä pelkoja, joista en kehtaa edes kirjoittaa tänne. Kuulostaisin idiootilta ja sekopäältä. En tiedä kehtaanko puhua niistä edes polilla. Toisaalta ehkä pitäisi, tai ei ehkä, vaan pitäisi. Kyllä, pitäisi. Ei minua voida auttaa jos ei tiedetä mitä minulla on mielessä. Eikä kukaan voi lukea ajatuksiani.

Toisaalta joskus pelottaa että kuka vain voi.

Yksi tyhmä pelko tuli siis kerrottua tännekin. Tuntuu että ihmiset tietää mitä ajattelen, mitä tunnen... Että on turha edes puhua kun hoitaja tietää kuitenkin kaiken. Kaiken mitä mielessäni liikkuu, mitä aion, mitä olen tehnyt ja mitä tulen tekemään.

Kuulostaa niin helvetin tyhmältä, tiedän sen itsekin.

133 - Itku

Itku.

Itku.

Itku.

Onneksi kukaan, onneksi äiti ei kuullut.

Itku.

Itku.

Itku.

132 - Älkää kivittäkö minua

Hieman hävettää se miten huonosti voin. Hävettää kirjoittaa tännekin vain ikäviä asioita, mutta kuten olen tuhat kertaa sanonut, kirjoitan silti. Kirjoitan tätä blogia lähinnä itseäni varten. Muistiongelmia kun on, on helppo lukea täältä mikä fiilis on milloinkin ollut ja mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Nyt on siis joka päivä ollut puhelinsoitto tai kotikäynti polilta, myös viikonloppuisin. Olo ei ole lähtenyt sillä tavalla oikeasti helpottumaan, mutta se että on joka päivälle _sovittu aika_, on kuitenkin tuntunut hyvältä. Olen tosi huono aloittamaan itse keskustelua ilman että siitä on sovittu etukäteen. Nyt olen voinut puhua joka päivä.

Huomenna on polilla ihan ns. normaali aika, joten silloin en puhu tehostetun työntekijän kanssa.

Tällä(kin) hetkellä on aika vaikea olo. Tuntuu että sydän hakkaa, rintaan sattuu, on kuristava tunne... Sellaista oikeaa pahaa paniikkikohtausta en ole kai pariin päivään saanut, mutta tuollaisia niinsanottuja lieviä oireita on melkein koko ajan. Se on todella, todella väsyttävää ja uuvuttavaa.

Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta melkein toivon että saan poliajalla tosi pahan ahdistuskohtauksen. Ei sen takia että nauttisin siitä tai että haluaisin saada huomiota, vaan sen että silloin osaisin täydellisesti kertoa miltä ahdistukset ja paniikit tuntuu. Kun istun siellä suunnilleen normaalissa voinnissa, ei osaa täydellisesti sanoa miten mikäkin vaikuttaa. Älkää kivittäkö minua.

Kävin syömässä äidin kanssa. Se tuntuu niin hyvältä nähdä, miten hän voi hyvin. Todella hyvältä.

131 - Väsyttää, uuvuttaa ja ahdistaa

Tekisi mieli kiroilla ja huutaa, paiskoa tavaroita, itkeä ja kiljua. Ahdistaa, tekisi mieli olla helvetin tyhmä ja viiltää. Mutta ei, en tee niin. En halua että minuun petytään, enkä halua että käsiin tulee enää koskaan lisää arpia joita saan myöhemmin katua.

Toki on mahdollisuus soittaa ohjaajalle, mutten tiedä mitä sekään auttaisi. Luultavasti käskisi minut vain nukkumaan tai jotain. Ja joka tapauksessa - huomenna tulee polilta työntekijä käymään. Aion puhua kunnolla siitä miten paska olo minulla on.

Väsyttää, uuvuttaa ja ahdistaa nämä olot. Tuntuu kuin kuristuisin, pelottaa että saan sydänkohtauksen ja tuntuu ettei mikään tuota mielihyvää.

Ei minulla varmaan nyt muuta. Pitää ottaa tarvittavaa lääkettä jota sain iltaa varten mukaan ohjaajalta.

130 - Kaksi pientä jälkeä

Olin tyhmä viime yönä ja poltin kaksi (pientä!) jälkeä tupakalla käteen. Kaduttaa ja ärsyttää, mutta olo oli sellainen että halusin kokea henkisen kivun sijaan fyysistä. Hetkeksi se helpottaa, kuten aina, muttei loppuepeleissä pitkälle. Typerää, tiedän. Mutta kuten sanoin, jäljet ovat hyvin pienet.

Tehostetusta soitti aamulla hoitaja ja kyseli miten menee, mutta väysymyksen vuoksi en oikein osannut sanoa mitään. Heräsin siis siihen soittoon. Huomenna yritän herätä ennen soittoa, että muistaisin ja osaisin sanoa oikeat asiat. Ja osaisin sanoa miten oikeasti menee. Pelottaa että ihmiset pettyvät minuun, jos ei vointi ala nousta. Jos.

129 - Ei osastolle

Jännitti kamalasti mennä sinne kriisiajalle, siellä kun oli minulle täysin tuntematon lääkäri ja hoitaja. Toki täältä oli ohjaaja mukana, mutta silti. Jännitti ja ehkä hieman pelottikin. Mitä he minusta ajattelisivat?

No, minua ei painostettu osastolle, päinvastoin. Lääkäri oli sitä mieltä ettei tässä tilaneessa kannata osastolle mennä. Kerroin kyllä itsetuhoisista ajatuksista ja muusta paskasta, mutta minuun luotetaan. Lääkäri, hoitaja ja ohjaaja luottavat siihen että pyydän apua jos tulee sellainen olo etten vain pärjää itseni kanssa.
-

En minä ilman apua kuitenkaan jäänyt! Ainakin seuraavat kaksi viikkoa menee tehostetun avohoidon kanssa. Joka päivä siis on vähintään puhelinsoitto (viikonloppuisinkin) siitä miten menee - ja jos on tarvis - voi hoitaja käydä täällä kotona, tai voidaan käydä vaikka kahvilla keskustassa. Tehostettuun voi soittaa milloin tahansa, mutta iltaisin puhelu ohjautuu päivystykseen ja öisin jollekin osastolle. Ja täälläkin voi ohjaajalle soittaa ihan milloin tahansa. Vaikka kahdelta yöllä, jos siltä tuntuu.

Siinä jossain viiden-kuuden aikaan tuli hieman ahdistava olo. Yritin olla välittämättä ja käytiin Roosan kanssa saunassa. Tupakoin, otin Propralin ja yritin rauhoitella itseäni, tiesin että se kuolemanpelko johtuu vain ahdistuksesta ja/tai paniikista. Pakko oli silti käväistä yhteisissä tiloissa ja sain Ketipinorin. Hieman harmittaa se miten paljon olen nyt joutunut ottamaan tarvittavia lääkkeitä. Toisaalta, ei niitä olisi määrätty jos ei saisi käyttää. En minä niitä koskaan huvikseni ota.

Olo vain paheni ja paheni ja olin täysin varma että sekoan tai kuolen. Tai sekoan ja kuolen. Jotenkin vain silti selvisin siitä ja pikkuhiljaa olo kääntyi paremmaksi. En voi sanoa että nyt olisi mitenkään erityisen hyvä olo, mutta olo on kuitenkin sellainen että pärjään. Äsken otin lääkkeet ja nyt odotan että alkaa väsyttää.

Öitä siis vain!

128 - Ohjaaja oli jo valmis heittämään minut päivystykseen, mutta kieltäydyin

Olin tänään täysin rehellinen omalle ohjaajalleni, hänelle on niin kovin helppoa puhua. Toki hän jo suunnilleen tiesi tilanteeni, mutta kerroin harhoistakin. Ei hän niihin oikein kommentoinut, sanoi vain että sydäntä lämmittää se että uskalsin kertoa. Kun en ole kenellekään muulle uskaltanut. En edes polin työntekijälle (muistaakseni?).

Ohjaaja oli jo valmis heittämään minut päivystykseen, mutta kieltäydyin. En haluaisi osastolle, mutta pelottaa että huomenna minut painostetaan sinne, sillä ohjaaja yrittää saada kriisiajan polille lääkärille. Toivon että voitaisiin tehdä avohoidossa lääkemuutoksia tai jotain, ja katsoa ensi viikolla miten menee.

Elleivät he pelkää liikaa sitä että tekisin itselleni jotain.

127 - Voimia

Haluan voimia.

Haluan selvitä tästäkin päivästä, haluan. Haluan.

126 - Ei painostusta kumpaankaan suuntaan

Kolmen aikoihin oli taas oma aika, eli juttelin ihan kahdestaan ohjaajan kanssa. Ovat huomanneet (no shit, ei kai) huonon vointini ja kovasti hän kyseli että pärjäänkö kotona, onko itsetuhoisia ajatuksia sun muuta. Kerroin rehellisesti että on, mutta sanoin myös etten todellakaan halua mennä osastolle.

Ohjaaja ymmärsi kyllä sen etten halua mennä, mutta sanoi ettei kannata täysin hylätä ajatusta JOS tuntuu siltä että ei pärjää kotona. Minua ei siis olla painostamassa kumpaankaan suuntaan ja se tuntuu ihan hyvältä.

Harhoista en ole uskaltanut puhua ohjaajille enkä terapeutille. Pitäisi varmaan, mutta en tiedä. Jotenkin harhat hävettää, vaikka järjellä tiedän ettei ne millään tavalla "noloja" ole. Oire vain.

Pitäisi käydä useammin yhteisissä tiloissa, ei kannata jäädä huonossa olossa märehtimään kotiin. Pitänee huomenna käydä kahvilla siellä.

125 - Pakkohan se on

Ahdistaa niin hitosti. Ahdistaa ahdistaa ja vielä kerran ahdistaa.

En jaksaisi.

Ohjaaja kysyi pärjäänkö tämän illan.

"Pakkohan se on."

124 - Pelkään

Olen usein kamalan peloissani, pelkään sitä että Roosa jättää minut. Pelkään sitä ihan noin, ja pelkään myös sitä että hän kyllästyy epävarmuuteeni. Siihen että pelkään. Pelkään pelkäämistä, pelkään kaikkea. Tiedän että pitäisi luottaa ja uskoa, mutta silti pelottaa niin kamalasti. Rakastan niin paljon.

123 - Ahdistus

Se saattaa humahtaa yhtäkkiä, ilman mitään varoitusta. Istun sohvalla ja katselen telkkaria, ihan hyvillä fiiliksin, mutta sitten se tulee. Jumalaton ahdistus, ihan sietämätön. Voi kun osaisin oikeasti selittää miten uskomattoman pahalta se tuntuu, se on niin murskaavaa. Tuntuu että mikään ei enää tästä parane, olen ikuisesti paskassa voinnissa, en jaksa edes yrittää enää, en jaksa en jaksa en jaksa.

Silti yritän koko ajan, vaikken jaksaisi. En voi hylätä minulle tärkeitä ihmisiä, en vain voi. Ja samalla, niinäkin hetkinä kun toivon kuolevani, toivon salaa että elän vielä vuosikymmeniä. Että saan viettää ihania hetkiä rakkaan, perheen ja ystävien kanssa. Että saan käytyä koulut, että menen naimisiin, että saan lapsia...

Mutta toisinaan pelkään, ihan vähän vain, että mitä tapahtuu jos olo menee niin synkäksi että teen itselleni jotain. Äh, en minä tee.

En.

122 - Pitkästä aikaa poliaika

Oltiin perjantaista tähän päivään Roosan kanssa hänen porukoittensa luona, ja oli kivaa. Uitiin, syötiin, katseltiin leffaa ja oltiin vaan. Tykkään kyllä käydä siellä, mutta oli silti aivan ihana tulla kotiin takaisin tänään. On koti kuitenkin aina koti, siellä voi olla juuri niin kuin haluaa.

Ahdistusta ahdistusta, jotain harhantapaista ja sen sellaista "mukavaa". Tarvittavaa lääkettä ja tuskaisuutta. Huomenna on kuukauden tauon jälkeen ensimmäinen aika polilla. Tavallaan on olo ettei voisi vähempää kiinnostaa, mutta toisaalta tiedän että tekee hyvää päästä puhumaan, olo kun on ollut mitä on. Eli ei kovin hyvä. Olisipa hyvä sää niin voitaisiin mennä ulos juttelemaan. Mun on tosi vaikea puhua siinä pienessä muutaman neliön huoneessa, en osaa oikein sanoa miksi. Mutta jos mennään juttelemaan ulos, istutaan vaikka ihan vaan penkillä, niin pystyn puhumaan paljon paremmin.

Haluaisin apua, mutten tiedä millaista. En koe että tarvitsisin osastoa, olen miettinyt että ehkä jotain muutosta lääkkeisiin? Edes väliaikaisesti. En tiedä en tiedä en tiedä. Pitää puhua terapeutin kanssa.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille! ♥

121 - Lääkkeitä naamaan

Taas paniikkikohtaus.

Taas.

Pitäisi sietää, ja niinhän minä olen sietänytkin. En nykyään helposti ota tarvittavaa lääkettä, toisin kuin ennen. Saatoin ottaa päivittäin monta kertaa. Tosin tänään otin päivällä Ketipinorin, muutama tunti sitten Opamoxin ja Propralin - ja ohjaaja antoi iltaa varten mukaan vielä toisen Opamoxin ja kaksi Ketipinoria. Ei niitä ole tietenkään pakko ottaa, mutta jos tuntuu ettei pärjää niin voin turvautua niihin. Ohjaaja myös muistutti siitä että hänelle voi soittaa yölläkin.

Väsyttää niin kovin.

120 - Heittelyä, viiltelemättömyyttä

Mielialat heittelee useasti päivän aikana. Hetki sitten sanoin Roosalle että on yllättävän hyvä olo ja vartin päästä valitin kuinka ahdistaa, huoh.

En ole viiltänyt. En polttanut tupakalla kättä. En raapinut, lyönyt tai repinyt itseäni. En hakannut päätä seinään. Ja arvatkaa mitä? Se on loistavaa! Olen vuosikausia ollut kamalan itsetuhoinen - ja nyt viimeisestä viiltelykerrasta on kohta puoli vuotta. Olen ylpeä itsestäni, sillä vaikka on ollu vaikeita ja kamalia oloja, olen pysynyt viiltelyn suhteen vahvana. Ja muunkin itsetuhoisuuden.

Toki on mahdollista että joskus vielä sorrun jotain tekemään, mutta on se kuitenkin hurjasti vähentynyt. Jes!

119 - Poistaisin nämä

Tekisin melkein mitä vain että nämä loppuisivat.

Ahdistus, harhat, harhat, ahdistus.

Kummanko poistaisin ensimmäisenä?

Harhat.

Koska harhoista tulee...

ahdistus.

118 - Paniikki

Eilen tuli pitkästä aikaa paniikkikohtaus. Tultiin Roosan kanssa kaupoilta ja alettiin tehdä ruokaa. Ei siinä mitään, mutta sitten alkoi sydän tykyttää epämukavaa tahtia. Rintaan sattui, ahdisti, pelkäsin että joko kuolen tai sekoan. Tai sekoan ja kuolen.

Jonkin aikaa tuskailin oloa ja valitin Roosalle - ja pitkän suostuttelun jälkeen suostuin soittamaan ohjaajalle. No, kun ohjaaja vastasi puhelimeen, en saanut sanottua kuin että ahdistaa vitusti. Itkin ja itkin ja itkin, mutta jossain välissä pystyin sanomaan senkin että ei ole tapahtunut mitään pahaa. Ja lopulta sain pyydettyä että ohjaaja tulisi käymään ja toisi Opamoxin. Olin Propralin ottanut jo vähän ennen puhelua.

Ohjaajalla kesti jonkin aikaa tulla, joten kun hän saapui olin jo melko rauhallinen. Siitä huolimatta otin Opamoxin, sillä edelleen kuitenkin ahdisti. 

Tänään oli vähän samantyyppistä oloa, mutta ei kovin pahana. En ole edes minkäänlaisia tarvittavia lääkkeitä ottanut. Ja toivottavasti ei tarvitsekaan ottaa.