En tiedä, en muista, en välitä. En muista paljonko olen isästä täällä kertonut. Mutta sen kerron, että mulla on tällä hetkellä aivan jäätävä ikävä isää. Haluaisin soittaa isälle ja pyytää tulemaan käymään, haluaisin halata ja kertoa rakastavani niin kovin paljon. Hän oli paras isä ikinä - ja samalla paras ystävä. Hän oli mun isä. Mun isä.
Tosiaan, hänhän kuoli 2011.
Tuntuu etten pääse hänen kuolemastaan koskaan yli. Asuin isän kanssa kahdestaan siitä lähtien kun olin 4-vuotias, kun isä ja äiti erosivat.
Kaikki parhaat kuolevat ekana. Kuten vaarikin tänä vuonna. Maailman paras vaari - jonka kanssa pystyi keskustelemaan ihan mistä vain. Älykäs kuin mikä. Olisi ansainnut vielä monia, monia vuosia elää, mutta elämä on julmaa ja raakaa.
Toki minulla on äiti, ja meillä onkin nykyään todella hyvät välit. Olen siitä äärimmäisen iloinen, äiti(kin) on niin kovin rakas minulle.
En oikeastaan edes tiedä tämän postauksen pointtia, ajatuksenvirtaa vaan.
Välillä toivon enemmän kuin mitään muuta sitä, että lähden tästä maailmasta samaan paikkaan missä isä ja vaari ovat.
Mutta en voi tehdä sitä.
En oman käden kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti