Mulla on kamalan epäonnistunut olo. Olen saanut apua niin paljon; asun tuetussa paikassa, käyn terapiassa ja kuvioissa on mukana tehostettu avohoitokin. Silti olo vain on ja pysyy tällaisena, tuntuu että se on kaikesta tuesta ja avusta huolimatta menossa alaspäin. Alas.
Olen kamalan vainoharhainen liittyen kehooni, siis tarkoitan sitä että diagnosoin itselleni vaikka mitä ihan pienistä jutuista, kuten jos mahaan sattuu, selkään sattuu, käteen sattuu, jalkaan sattuu... Ja vaikka järjellä ajattelen että ei minua mikään vaivaa, ei se poista pelkojani. Eikä edes lievitä.
Toisena asiana on se, että pelkään kamalan paljon sitä että todellisuudentajuni pettää vielä kokonaan. On niin paljon epätodellista oloa ja välillä joudun oikeasti miettimään että onko tämä totta, onko tämä unta, entä jos herään ja vuosia elämästäni onkin ollut unta. Ja se todella ahdistaa. Kaikki on niin unenomaista ja epätodellista.
Kaikkeni yritän sen suhteeni etten satuttaisi itseäni. Itkettää nytkin, sillä en todellakaan tiedä mitä voisin tehdä että olo lähtisi paranemaan. Motivaatiosta se ei kiinni ole, sillä haluaisin niin helvetin kovasti selättää mielenterveysongelmat. Ja vielä minä ne selvitänkin, ellen kuole itse diagnosoimaani syöpään tai johonkin, heh.
Soitin tehostettuun avohoitoonkin äsken. Hän kehotti menemään puhumaan ohjaajille. Jotenkin minua pelottaa kertoa kaikki yhtä avoimesti kuin täällä. Pelottaa että minulle ehdotettaisiin taas osastoa. Mutta eihän minua pakottaa voi, en viimeksikään kuukausi sitten suostunut.
Hyviäkin asioita on. Roosa ja yhteenmuutto ja ystävät. Äiti, sisarukset. En siis ole täysin yksin.
