93 - Hämmentävä ja ehkä hieman ahdistavakin olo

Eilen illalla tuli todella outo olo, hämmentävä ja ehkä hieman ahdistavakin. Olin parvekkeella tupakalla ja tuli todella epätodellinen olo. Tuntui kuin kaikki olisi unta, katsoin parvekkeelta alas että mitähän tapahtuisi jos hyppäisin. Järjellä kuitenkin sivuutin ajatukset, jos tämä onkin totta niin on aika paska homma jos hyppää parvekkeelta.

Kun katselin taloa pihan toisella puolella tuntui kuin kaikki olisi harhaa. Kaikki näytti oudolta ja tuntui kuin kaikki olisi liikkunut jollain tavalla, aivan kuin esimerkiksi talo olisi siirtynyt pikkuhiljaa vasemmalle.

Siinä seisoin hämmentyneenä jonkin aikaa, vaikka tupakankin olin jo polttanut. Ajattelin että on parempi ottaa lääkkeet ja mennä nukkumaan, ettei mieleen tule jotain sellaista joka oikeasti olisi vaarallista. Tai eihän siinä mitään jos mieleen tulisikin, mutta jos tottelisin ajatuksia...

Mieliala vaihtelee, mutta yleisesti voisin sanoa että voin ihan ookoosti. Ahdistusta tulee ja menee, mutta se ei ole sietämätöntä. Paitsi jos on paniikkikohtaus. Tuollaisia yllä kertomiani epätodellisuuksia tulee välillä, mutta eilinen oli voimakkain tähän mennessä. En jaksa huolestua asiasta, kun pystyn kuitenkin hallitsemaan itseäni. Ja jos tuntuu etten pysty, voin aina mennä yhteisiin tiloihin tai soittaa ohjaajalle.

92 - Jee jee jee

Jee jee jee, Roosa oli yön kotona! Tilattiin ruokaa ja katsottiin pari leffaa, tupakoitiin, juteltiin ja niin edelleen, eli tehtiin juuri sitä mitä olin toivonutkin. Muutama tunti sitten hän kuitenkin lähti takaisin osastolle ja nyt olen taas itsekseni. En kuitenkaan koe olevani yksinäinen, sillä naapurissa asuu ystävä ja yhteisissä tiloissa on ohjaaja(t) paikalla.

Huomenna nukun niin pitkään kuin jaksan ja menen salille jossain vaiheessa. Muita suunnitelmia ei ole vielä.

Olen niin iloinen siitä että sain rakkaani edes yhdeksi yöksi kotiin. ♥

91 - Ei ihmeitä

Rehellisesti sanottuna toissapäivä ja yö ennen sitä olivat perseestä. Valvoin yön ja aamulla, joskus kuuden aikaan, sain jumalattoman paniikkikohtauksen jota kesti enemmän tai vähemmän pari tuntia. Onneksi sain soitettua ystävälle, juttelu auttoi mukavasti, ei tuntunut siltä että pitää selvitä ihan yksin.

Eilen oli jo parempi päivä. Kävin salilla ja olin kaverin kanssa, katseltiin American Horror Storya Netflixistä. Tänään kävin Roosaa katsomassa ja huomenna hän luultavasti tulee yöksi kotiin! Olen niin odottanut sitä, on kamala ikävä. Haluan katsella telkkaria yhdessä, tupakoida yhdessä, makoilla ja jutella kaikkea. I-K-Ä-V-Ä.

Ei mulla oikein muuta, ei ole mitään ihmeitä tapahtunut. Kotona oloa vaan, saleilua ja tällaista.

90 - Hirmu vaikea sanoa miten voin

Hirmu vaikea sanoa miten voin. Periaatteessa ihan hyvin, mutta toisaalta vähän kehnommin. En kuitenkaan niin huonosti että tarvitsisi osastohoitoa, mutta jälleen; olen äärimmäisen iloinen siitä että asun tuetussa asunnossa. Aina voi mennä puhumaan ohjaajille jos siltä tuntuu. Ja omaohjaajani ovat ihania! Kuten muutkin, ei taida olla yhtäkään ohjaajaa josta en yhtään pitäisi.

Eilen illalla nukkumaanmennessä tuli hirveän paha olo. Itku vain tuli kuin tyhjästä ja olin ihan hysteerinen. Paniikkikohtaus se ei ollut, vaan ihan "tavallinen" ahdistuskohtaus. Mielessä pyöri se miten ikävä on Roosaa ja miten en osaa häntä auttaa ja se, miten minusta tuntuu että pitää esittää vahvempaa mitä olen.

Tiedän järjellä että ei, ei minun tarvitsisi esittää parempivointista tai vahvempaa mitä olen. Mutta silti tuntuu siltä että pitäisi. Tyhmä tunne-minä. (Voi luoja, DKT:sta on jäänyt mieleen liikaa... Nuo "järkevä mieli" ja "tunnemieli"-jutut.)

Huomenna on Roosan hoitoneuvottelu ja menen sinne mukaan. Toivottavasti en tällä kertaa ala itkeä.

Tänään aamulla oli niin laiska olo että meinasin kokonaan skipata salillakäynnin. Mutta onneksi en jättänyt sitä välistä, salillakäynnistä jäi tosi hyvä fiilis! Huomenna siellä on ryhmätunti jolla opetellaan käyttämään niitä laitteita (osaan kyllä käyttää suurinta osaa, mutta joissain tarvitsen vielä hieman apua).

Perjantaina Roosan mummon synttärit. Toivottavasti Roosa pääsee sinne.

89 - Harry Potteria

Kävin tänään äidin luona ja hän oli "juorunnut" sisaruksilleni siitä että seurustelen ja asun yhdessä naisen kanssa. Vanhin pikkusiskoni oli ollut muutaman minuutin hiljaa ja todennut sitten että se on hänen mielestään outoa. Että olen naisen kanssa. Mutta ei, ei hän sitä pahalla sanonut tai pidä minua outona, oli seurassani ihan samalla lailla kuin ennenkin. Asia vain on outo, en minä. Tai Roosa.

Olivat he kyselleet että tuleeko Roosa tänään käymään ja että onko äiti koskaan nähnyt Roosaa. Pitänee viedä hänet näytille kun osastolta pääsee!

Huomenna käyn katsomassa mummoa sairaalassa, hän oli keskiviikkona polvileikkauksessa. Tai torstaina, en muista. Ja joko ennen sitä tai sen jälkeen käyn salilla, olen ihan innostunut siitä! Ihmeellistä että MINUA kiinnostaa jonkinlainen liikunta. Ei mutta, hyvää se tekee niin fyysisesti kuin henkisestikin. Siitä tulee se kuuluisa hyvä olo johon en uskonut.

Katseltiin Harry Potteria ystävän kanssa. Salaisuuksien kammiota. Ystävä väsyi ja lähdin kotiin, avasin telkkarin ja arvatkaa mitä? Siellä on Harry Potter menossa! Ei kuitenkaan sama leffa vaan Kuoleman varjelukset osa yksi.

Nyt pakenen katsomaan sitä!

88 - Haluan soittaa isälle

Hirmu ikävä isää, taas se ikävä nousee pintaan. En muista että olenko kirjoitellut isästä tänne paljonkin, mutta jos olen niin kirjoitanpahan uudestaan. En jaksa käydä joka ikistä tekstiä läpi ja kuten varmaan tiedätte, ei muistini ole kovin hyvä.

Lähes aina kun tapahtuu jotain hyvää tai huonoa tai neutraaliakin, tekisi mieli ottaa kännykkä käteen ja soittaa isälle. Tänään teki Roosan palaverin jälkeen mieli soittaa ja kertoa miten siinä meni. Kun ostin kolmet kengät kaksien hinnalla teki mieli soittaa. Kun alkoi ahdistaa, teki mieli soittaa. Soittaa soittaa soittaa soittaa soittaa. Niin minä olen pienestä asti tehnyt; soittanut isälle. Aina ja kaikesta. Jos en pystynyt soittamaan laitoin tekstarin. Kesken koulutunnin lähti isälle viesti siitä että sain äidinkielen aineesta ysi puolen!

On niin väärin että ne parhaimmat kuolevat ensimmäisenä. Vihaan sairauksia, tässä tapauksessa leukemiaa. Isä taisteli niin monta vuotta ja niin kovin paljon, tiedän ettei häneltä tahdonvoimaa puuttunut. Leukemia vain vei voiton. Mutta se miten pitkään isä jaksoi taistella, on kunnioitettavaa. En usko että olisin niin vahvana itse pysynyt, olisin varmaan ensimmäisellä sairastumiskerralla henkisesti luovuttanut. Ajatellut että antaa olla, kuolen pois.

Mutta niin isä ei tehnyt, hän taisteli itsensä terveeksi. Mutta sitten, kuukauden päästä, hän sairastui uudelleen.

En tiedä olenko päässyt hänen kuolemastaan yli vai en. Hyväksynkö sen vai en. En tiedä.

87 - Ei viitsi myöhään kukkua

Taas pienimuotoinen paniikkikohtaus takana. Hain lääkkeen ja menin kaverille, mutten pystynyt olemaan siellä kuin ehkä viisi minuuttia. Oli pakko lähteä kotiin omaan rauhaan rauhoittelemaan itseäni ja jankkaamaan ajatusta: "Ei mitään hätää, en kuole, ei mitään hätää, en kuole."

Tunnin, pari olin kotona ja lopulta lähdin takaisin yhteisiin tiloihin hakemaan vähän vahvempaa lääkettä, kun ei se Ketipinor tuntunut vaikuttavan missään. Otin siis Opamoxin ja istuin hetken siellä katselemassa telkkaria. Tulin sitten jossain vaiheessa kotiin ja nyt olo alkaa olla hieman rauhallisempi; en pelkää kuollakseni kuolevani (:D).

Nuo paniikinomaiset oireet ovat oikeasti pelottavia. Vaikka yritän ajatella järjellä, olen silti varma että kuolen minä hetkenä hyvänsä mihin tahansa. Sydän pysähtyy, joku tappaa minut, talo romahtaa ja kuolen sen alle, mitä tahansa. Niin pelottavaa, niin ahdistavaa... Samalla pelkään myös sitä että sairastun vakavasti ja kuolen siihen. Tai että menetän näkökyvyn tai kuulon, että halvaannun tai mitä vaan vastaavaa.

Jotain hyvääkin on: huomenna tulee Roosa kotiin! Aamulla on osastolla hoitoneuvottelu johon menen mukaan, ja sen jälkeen viedään tavarat kotiin ja lähdetään samantien shoppailemaan Matkukseen. Itse tarvitsen parit kesäkengät, jos kohtuuhintaisena löytyy. Ainakin yhdet pitää saada, koska mulla ei ole yksiäkään kesäkenkiä. Ne mitkä oli, oli reikäisiä pohjasta ja muutenkin paskassa kunnossa.

Jos menis aikaisin nukkumaan niin olisin hetken vapaa ahdistuksesta. Ja muutenkin,  huomenna pitää herätä kahdeksan aikoihin joten ei viitsi myöhään kukkua.

86 - Suhteeni itkemiseen

Itku, se on todella normaali asia. Ihmisen kuuluu itkeä jos on paha mieli, ärsyttää tai ahdistaa. Joskus voi tirauttaa onnenkyyneleitäkin. Itsekin olen itkenyt kaikkien noiden mainitsemieni tunteiden vallassa.

Kun olin taapero, itkin normaalisti. Samoin lapsena ja ehkä vielä 13-15-vuotiaanakin. Kun minulle diagnosoitiin ensimmäinen diagnoosini (vaikea masennus), itkin vielä silloinkin paljon. Ahdisti ja masensi, kaikki tuntui toivottomalta. Itku puhdisti ja usein sen jälkeen oli edes hetken vapautunut olo.

Pikkuhiljaa siitä alkoi tulla vaikeaa. Vaikka olin kuinka surullinen, ahdistunut tai mitä vain, en vain saanut kyyneleitä tulemaan. Saatoin vain maata sängyssä ja vääntelehtiä ja yrittämällä yrittää itkeä, muttei siitä vain tullut mitään. En saanut puhdistusta enkä vapautunutta oloa.

Kun tehdään masennustestiä, siinä on kohta itkusta. Itkeekö kuinka usein vai itkeekö ollenkaan. Jos laittaa ettei saa enää edes itkettyä, tulee siitä korkein pistemäärä.

Minun on nyt tosiaan varmaan vuoden, parin aikana ollut vaikeuksia tuon puhdistautumisen kanssa.

Lähiaikoina kuitenkin asia on taas vähän muuttunut, mutta en tiedä onko sekään ihan samanlaista kuin ennen. Lähiaikoina kun olen alkanut saada paniikkikohtauksia, niin niiden aikana minä todella itken. Itken itken ja itken. Mielestäni kuitenkin sekään ei ole sitä "normaalia" itkemistä. Kyllä ihmisen pitäisi pystyä itkemään muutenkin kuin paniikkikohtauksen takia.

Rehellisesti, toivoisin kovasti että voisin taas itkeä jos tuntuu siltä. Kaipaan sitä helpotuksen tunnetta. Haluaisin purkaa ahdistuksen ja muut ikävät tunteet itkemällä. Haluaisin itkeä vähän onnestakin, kun jotain todella hyvää tapahtuu. Kaipaan vapautunutta oloa.

85 - Parannusehdotuksia blogiin?

Eiköhän otsikko kerro kaiken. Jos on jotain mielessä, niin kommenttiboksiin vaan, haluan tietää mikä parantaisi blogia ja mahdollisesti muuttaisi sitä mielenkiintoisemmaksi.

84 - Postaustoiveita jälleen

Edelliseen postaustoivepostaukseen tuli pyyntöä kissavideoista ja perus "my day"-postausta. Nyt hieman rajaan toiveita; en tee postauksia joissa on kuvia enkä jaksa kisuvideoita etsiä. :D Enkä muitakaan videoita.

ELI: postaustoiveita että mistä KIRJOITTAISIN. Thanks!

83 - Kauanko kestää?

Hyvä olo hyvä olo hyvä olo hyvä olo hyvä olo hyvä olo hyvä olo hyvä olo hyvä olo hyvä olo hyvä olo hyvä olo hyvä olo!

Kauankohan kestää? Minuutin? Tunnin? Päivän? Viikon?

82 - Huonot unet

Heräsin taas keskellä yötä, kuten huomaattekin postauksen kellonajasta. Heräsin siis kahden aikoihin ja yritin kolmeen asti nukahtaa uudelleen, mutta ei se onnistunut. Nyt on aika usein käynyt näin, vaikka olen ottanut lääkkeet ihan oikein. Hetihän siinä herää ajatus siitä että mitä tämä tarkoittaa, mitä on tulossa... Mutta ei parane stressata. Maailma ei kaadu siihen että nukun vähän huonommin.

Maanantaina on Fressillä personal trainerin aika. Katsellaan sitä miten treenaan. Odotan jo innolla!

Huomenna käyn Roosaa katsomassa osastolla, on jo ikävä. Rakastan, tuntuu pahalta että hänen vointi on niin huono. Mutta olen helpottunut siitä että hän saa hoitoa, apua. On suojassa itseltään.

Jos yrittäisin vielä nukkua...

81 - Laura Närhi - Supersankari

"Leikkaisin sut irti kolariautosta. Raahaisin ulos palavasta talosta ja vaikka väkisin ja vaikka väkisin mä käynnistäisin sun sydämen. Nostaisin kopteriin hyökyaallosta. Kokonaiseksi ompelisin paloista. Ja vaikka väkisin ja vaikka väkisin mä käynnistäisin sun sydämen."

80 - Ehkä joku toinen päivä tiedän paremmin

Kävin tänään ensimmäistä kertaa salilla, mutta en siellä kauaa ollut. Toivon että saisin ensi viikolle ajan sinne niin että minua autettaisiin suunnittelemaan sitä miten tulen siellä käymään ja mitkä ovat tavoitteet. En osaa edes käyttää muita laitteita kuin juoksumattoa. :D

En oikein osaa sanoa mikä fiilis on nyt. Tavallaan hyvä, tavallaan huono. En tiedä.

Ehkä joku toinen päivä tiedän paremmin.

79 - Mutta eiköhän se tästä, kuten aina...

"Menetin" Roosan taas osastolle. Tuntuu pahalta se, etten osaa häntä auttaa tarpeeksi. Mutta pitää ajatella järjellä; en ole Roosan hoitaja eikä hänen vointinsa ole minun vastuullani. Hänellä on sairautensa ja joskus se on niin pahana että on pakko käydä osastolla, samahan on minun kohdallani.

Huomenna ensimmäistä kertaa salille treenaamismielessä. Tänään en mennyt, koska olin kovin väsynyt viime yön takia. Heräsin keskellä yötä ja valvoin muutaman tunnin, kun en meinannut millään saada unta. Väsyn muutenkin helposti. Huomenna ei ole mitään pakollista. Käyn varmaan Roosaa katsomassa, mutta en laske sitä pakolliseksi menoksi. Kerkeän hyvin käydä sekä salilla että Roosan luona.

Jotenkin vaikea kirjoittaa sujuvaa ja helposti luettavaa tekstiä, sillä on niin uupunut ja vaikea olo. Mutta eiköhän se tästä, kuten aina...

78 - Hyvin, huonosti, hyvin huonosti, huonosti, huonosti ja hyvin

Ärsyttää kun mulla menee hyvin, huonosti, hyvin huonosti, huonosti, huonosti ja hyvin. Aina kun aamulla herää miettii vain sitä että montako ahdistus/paniikkikohtausta tulen päivän aikana saamaan. Se on uuvuttavaa ja raastavaa - ja kyllä, tiedän ettei asiaan auta se että ajattelen vain koko ajan sitä että milloin alkaa ahdistaa, milloin mahassa ja päässä on outo tunne, milloin sitä ja milloin tätä.

Käytiin Roosan kanssa keskustassa ja kun oltiin tultu kaupasta, menimme istumaan torin viereen penkille. Oltiin siinä jonkin aikaa ja tunsin sen - mahassa tuntui oudolle, ahdisti ja aloin pelätä että saan "kunnollisen" paniikkikohtauksen. Yritin siinä rauhoitella itseäni että ei hätää; kohta päästään kotiin ja voin käydä pyytämässä Opamoxia ohjaajilta. Niin tein, ja nyt olo on ihan hyvä. Kirjoittelen tätä, kuuntelen musiikkia ja juon kahvia. Mikäs sen parempaa!

Huomenna menen ekaa kertaa salille ihan treenaamismielessä! Tänään en jaksanut sen yöllisen valvomisen takia, mutta huomenna lupaan mennä sinne. Olen oikeasti todella motivoitunut salin suhteen ja on ihanaa kun siellä voi käydä 5-23-välisenä aikana. Voi mennä ihan silloin kuin itselleen vaan sopii.

77 - Inhottava ahdistus

Heräsin jotain tunti sitten inhottavaan ahdistukseen, mittasin pulssin ja se oli (minulle) normaaleissa lukemissa. Silti tuntui kuin sydän hakkaisi hirveän kovaa ja päässä pyöri vain ajatus siitä että olen kuolemaa tekemässä. Huoh.

Yritin sitten tehdä jotain mikä veisi ajatukset ahdistuksesta ja kuolemanpelosta ohi; heitin kalenterin välistä kaikki turhat paperit pois ja jätin vain oikeasti tärkeät kalenterin väliin. Olen katsellut YouTube-videoita ja ihan vain selaillut nettiä.

Olen miettinyt sitä että olisi kiva laittaa tänne kuviakin, mutta sitten toisaalta ei. En ole paljoakaan sensuroinut täällä tekstejäni, olenhan kertonut missä olen asunut, olenhan kertonut kihlattuni nimen, olenhan sanonut sitä ja tätä. No joo, taidan säilyttää blogin tällaisena. Jos joku ei halua jäädä lukemaan kuvattomuuden takia niin sitten ei. En kirjoita tätä blogia lukijoiden takia vaan itseni - on terapeuttista päästä vuodattamaan kaikki ajatukset jonnekin. Ja no, pitää myöntää että olen ihan tyytyväinen jos läheiset ihmiseni lukevat tätä, sillä siten he tietävät voinnistani ja ajatuksistani kaikkein parhaiten. Mutta en tarkoita sitä että en koskaan heille mitään kertoisi voinnistani ja uskon että ymmärrätte mitä tarkoitan.

76 - Uusi harrastus

On taas ihmeellisen hyvä olo. Tein pari päätöstä; lopetan tupakoinnin ja liityin salille tänään. Jotain liikuntaa elämään ja muutenkin uusi harrastus on varmasti hyvä asia niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.

Olen niin onnellinen siitä että Lyrica auttaa. Tänään tuli kahdesti pienen pientä paniikkia, mutta pääsin niiden yli ihan vain rauhoittelemalla itseäni, en siis hakenut edes tarvittavaa lääkettä. Propralia on lääkäri myös määrännyt ja ajattelin sitä huomenna apteekista hakea. Samalla pitää Leponexia ja Lyricaa hakea lisää.

Huomenna ekaa kertaa salille ja toivottavasti ensi viikolla saan ajan jollekin työntekijälle, pitää suunnitella sitä mitä ja miten treenaan. Ja käydään huomenna myös Roosan mummon luona.

Perjantaina äidin luo viikonlopuksi, kuten ehkä olen aiemmin sanonutkin, en jaksa tarkistaa. Kiva loppuviikko siis tiedossa.

75 - Ristiriitainen olo

Mulla menee ihan ok. Paniikkikohtauksia tulee ja menee, mutta olen silti sitä mieltä että Lyrica auttaa. En ole koko ajan ihan pohjalla.

Nyt vain on aika haikea ja vaikeakin olo. Mietin elämäni tärkeimpiä ihmisiä ja pelkään että menetän heistä jonkun. Ei ole siis mitään oikeaa pelkoa, ei kukaan ole sairastunut tai suuttunut tai mitään, kunhan vain pelkään. En tiedä miten kestäisin jos Roosa, jompikumpi siskoista, veli tai äiti jollain tavalla katoaisi elämästäni. Olen jo joutunut menettämään isän. Ja vaarin.

Itkettää.

On myös aika ristiriitainen olo siitä että asun tuetussa asunnossa. Olen rehellisesti todella sitä mieltä että todellakin tarvitsen tukea vielä, mutta toisaalta välillä ärsyttää se että eihän täällä ihan sataprosenttisesti voi elää oman mielen mukaan. Ja ei, älkää käsittäkö väärin, en ole vielä hetkeen täältä muuttamassa mihinkään. Haluan kuntoutua kunnolla ennen kuin muutan "normaaliin" asuntoon. Sitä niinsanottua normaalia elämää ehtii kyllä elämään, ja onhan tämä Provesta jo edistystä Ykköskotiin verrattuna.