Ärsyttää kun mulla menee hyvin, huonosti, hyvin huonosti, huonosti, huonosti ja hyvin. Aina kun aamulla herää miettii vain sitä että montako ahdistus/paniikkikohtausta tulen päivän aikana saamaan. Se on uuvuttavaa ja raastavaa - ja kyllä, tiedän ettei asiaan auta se että ajattelen vain koko ajan sitä että milloin alkaa ahdistaa, milloin mahassa ja päässä on outo tunne, milloin sitä ja milloin tätä.
Käytiin Roosan kanssa keskustassa ja kun oltiin tultu kaupasta, menimme istumaan torin viereen penkille. Oltiin siinä jonkin aikaa ja tunsin sen - mahassa tuntui oudolle, ahdisti ja aloin pelätä että saan "kunnollisen" paniikkikohtauksen. Yritin siinä rauhoitella itseäni että ei hätää; kohta päästään kotiin ja voin käydä pyytämässä Opamoxia ohjaajilta. Niin tein, ja nyt olo on ihan hyvä. Kirjoittelen tätä, kuuntelen musiikkia ja juon kahvia. Mikäs sen parempaa!
Huomenna menen ekaa kertaa salille ihan treenaamismielessä! Tänään en jaksanut sen yöllisen valvomisen takia, mutta huomenna lupaan mennä sinne. Olen oikeasti todella motivoitunut salin suhteen ja on ihanaa kun siellä voi käydä 5-23-välisenä aikana. Voi mennä ihan silloin kuin itselleen vaan sopii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti