Kuuntelen surullisia kappaleita, ja olen surumielisen onnellinen. En oikein osaa selittää, tuntuu vaan siltä että elämä on pikkuhiljaa... Parantumassa, kai? Muistelen ikäviä aikoja ja ikäviä asioita, mutten sure niitä. Elämässäni on ollut todella paljon pahaa ja traumaattisia asioita, ja nyt tuntuu siltä että masennus on hellittämässä niin, että voin kertoa loputkin pahoista asioista uudelle terapeutilleni. Pääsen käsittelemään niitä kunnolla. Se saattaa tuottaa ahdistusta ja masennustakin, mutta kestän ne, sillä tiedän että ikävät asiat pitää käydä läpi, että niistä voi päästä yli.
Pahin viholliseni on tällä hetkellä se hiton dissosiaatiohäiriö. Siitä kuitenkin alamme puhua enemmän ensi vuoden puolella, kuten ehkä olen jo tännekin kirjoittanut. En muista olenko, ja laiska kun olen, en jaksa tarkistaa. Kauhistuttaa kertoa työntekijälleni kaikki. Mutta yritän kertoa, että pääsen käsittelemään asioita.
Tuntuu siltä, että alan oikeasti toipua. Ja toivon sitä. Olen tällä hetkellä todella onnellinen. Onnellinen kaikista rakkaistani, onnellinen elämästä ylipäänsä. Aion karistaa viimeisenkin rippeen masennuksesta pois. En halua enää että se hallitsee minua, haluan itse hallita sitä. Ja heittää sen menemään. Enkä koskaan ottaa takaisin.
Tiedostan kyllä, että huonojakin aikoja voi vielä tulla, mutta tiedostan ja huomaan senkin että olen edistynyt huimasti. Tämä huono kausi, joka loppui viikko tai pari sitten, oli elämäni ensimmäinen huono kausi jolloin en joutunut osastolle. Jes!
Ja pahoittelen jos toistan itseäni.
