Hirmu ikävä isää, taas se ikävä nousee pintaan. En muista että olenko kirjoitellut isästä tänne paljonkin, mutta jos olen niin kirjoitanpahan uudestaan. En jaksa käydä joka ikistä tekstiä läpi ja kuten varmaan tiedätte, ei muistini ole kovin hyvä.
Lähes aina kun tapahtuu jotain hyvää tai huonoa tai neutraaliakin, tekisi mieli ottaa kännykkä käteen ja soittaa isälle. Tänään teki Roosan palaverin jälkeen mieli soittaa ja kertoa miten siinä meni. Kun ostin kolmet kengät kaksien hinnalla teki mieli soittaa. Kun alkoi ahdistaa, teki mieli soittaa. Soittaa soittaa soittaa soittaa soittaa. Niin minä olen pienestä asti tehnyt; soittanut isälle. Aina ja kaikesta. Jos en pystynyt soittamaan laitoin tekstarin. Kesken koulutunnin lähti isälle viesti siitä että sain äidinkielen aineesta ysi puolen!
On niin väärin että ne parhaimmat kuolevat ensimmäisenä. Vihaan sairauksia, tässä tapauksessa leukemiaa. Isä taisteli niin monta vuotta ja niin kovin paljon, tiedän ettei häneltä tahdonvoimaa puuttunut. Leukemia vain vei voiton. Mutta se miten pitkään isä jaksoi taistella, on kunnioitettavaa. En usko että olisin niin vahvana itse pysynyt, olisin varmaan ensimmäisellä sairastumiskerralla henkisesti luovuttanut. Ajatellut että antaa olla, kuolen pois.
Mutta niin isä ei tehnyt, hän taisteli itsensä terveeksi. Mutta sitten, kuukauden päästä, hän sairastui uudelleen.
En tiedä olenko päässyt hänen kuolemastaan yli vai en. Hyväksynkö sen vai en. En tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti