Se saattaa humahtaa yhtäkkiä, ilman mitään varoitusta. Istun sohvalla ja katselen telkkaria, ihan hyvillä fiiliksin, mutta sitten se tulee. Jumalaton ahdistus, ihan sietämätön. Voi kun osaisin oikeasti selittää miten uskomattoman pahalta se tuntuu, se on niin murskaavaa. Tuntuu että mikään ei enää tästä parane, olen ikuisesti paskassa voinnissa, en jaksa edes yrittää enää, en jaksa en jaksa en jaksa.
Silti yritän koko ajan, vaikken jaksaisi. En voi hylätä minulle tärkeitä ihmisiä, en vain voi. Ja samalla, niinäkin hetkinä kun toivon kuolevani, toivon salaa että elän vielä vuosikymmeniä. Että saan viettää ihania hetkiä rakkaan, perheen ja ystävien kanssa. Että saan käytyä koulut, että menen naimisiin, että saan lapsia...
Mutta toisinaan pelkään, ihan vähän vain, että mitä tapahtuu jos olo menee niin synkäksi että teen itselleni jotain. Äh, en minä tee.
En.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti