Jännitti kamalasti mennä sinne kriisiajalle, siellä kun oli minulle täysin tuntematon lääkäri ja hoitaja. Toki täältä oli ohjaaja mukana, mutta silti. Jännitti ja ehkä hieman pelottikin. Mitä he minusta ajattelisivat?
No, minua ei painostettu osastolle, päinvastoin. Lääkäri oli sitä mieltä ettei tässä tilaneessa kannata osastolle mennä. Kerroin kyllä itsetuhoisista ajatuksista ja muusta paskasta, mutta minuun luotetaan. Lääkäri, hoitaja ja ohjaaja luottavat siihen että pyydän apua jos tulee sellainen olo etten vain pärjää itseni kanssa.
-
-
En minä ilman apua kuitenkaan jäänyt! Ainakin seuraavat kaksi viikkoa menee tehostetun avohoidon kanssa. Joka päivä siis on vähintään puhelinsoitto (viikonloppuisinkin) siitä miten menee - ja jos on tarvis - voi hoitaja käydä täällä kotona, tai voidaan käydä vaikka kahvilla keskustassa. Tehostettuun voi soittaa milloin tahansa, mutta iltaisin puhelu ohjautuu päivystykseen ja öisin jollekin osastolle. Ja täälläkin voi ohjaajalle soittaa ihan milloin tahansa. Vaikka kahdelta yöllä, jos siltä tuntuu.
Siinä jossain viiden-kuuden aikaan tuli hieman ahdistava olo. Yritin olla välittämättä ja käytiin Roosan kanssa saunassa. Tupakoin, otin Propralin ja yritin rauhoitella itseäni, tiesin että se kuolemanpelko johtuu vain ahdistuksesta ja/tai paniikista. Pakko oli silti käväistä yhteisissä tiloissa ja sain Ketipinorin. Hieman harmittaa se miten paljon olen nyt joutunut ottamaan tarvittavia lääkkeitä. Toisaalta, ei niitä olisi määrätty jos ei saisi käyttää. En minä niitä koskaan huvikseni ota.
Olo vain paheni ja paheni ja olin täysin varma että sekoan tai kuolen. Tai sekoan ja kuolen. Jotenkin vain silti selvisin siitä ja pikkuhiljaa olo kääntyi paremmaksi. En voi sanoa että nyt olisi mitenkään erityisen hyvä olo, mutta olo on kuitenkin sellainen että pärjään. Äsken otin lääkkeet ja nyt odotan että alkaa väsyttää.
Öitä siis vain!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti