Osaisinkin kuvata tuntojani ja olojani sanoilla. Niillä oikeilla sanoilla, oikeilla lausemuodoilla, oikeilla tavoilla.
Minusta tuntuu että olen vajoamassa, mutta en minä voi tehdä niin. En voi tuottaa pettymystä, en itselleni enkä muille.
Olen miettinyt lapsuutta ja traumoja, olen miettinyt kaikenlaista. Yrittänyt muistella. Mitä silloin tapahtui?
Oli pakko palata tämän blogin pariin. Ei tämä periaatteessa anonyymi ole, mutta ei myöskään täysin päinvastainen. Tunnistajat tunnistaa.
Ahdistun helvetisti kun istun terapiassa nojatuolilla. Terapeutti kysyy, mitä tein viikonloppuna. Ja minä sanon etten muista. Enkä minä valehtele. Saatan muistaa että menin äidin tai tyttöystävän luo, mutta se mitä tehtiin... Ei muistikuvaa. "Dissosiattivinen oireilu."
Terapeutti sanoo että havaitsee varomerkkejä oloni huonontumisesta. Mutta hän jaksaa valaa minuun uskoa että nousen siitä vielä, että varomerkit eivät tarkoita että sadan prosentin varmuudella joudun esimerkiksi osastolle. Hetken voi mennä vaikeammin, mutta siitä voi nousta. Aina ei tarvitse mennä ääripäihin, eli tässä tilanteessa osastohoitoon.
Tuntuu hassulta, kun en kyllästy tyttöystävän seuraan. Tarkoitan sitä, että ennen olen väsynyt ihmisten seurassa nopeastikin. Mutta häntä jaksaisin vaikka kuinka pitkään. Hassua.
Hirveän sekava postaus, kerron tuhannesta eri asiasta vähän. No ei se haittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti