Mulla menee ihan hyvin, mutta juuri tällä hetkellä on aika alakuloinen fiilis. Katselen tässä istuessa ikkunasta ulos ja kuuntelen hieman surumielistä musiikkia, mieleen tulvii vanhoja tapahtumia ja ajatuksia, lueskelin äsken päiväkirjaa aika synkiltä ajoilta.
Mietin sitä että tuleekohan joskus vielä tarvetta sairaalahoidolle. Toivon tietysti, siis tottakai, että ei tulisi, mutten aio itseäni ruoskia vaikka tulisikin. Se että menee sairaalaan (vapaaehtoisesti) on yksi merkki vahvuudesta; uskaltaa ja haluaa ottaa apua vastaan. Uskaltaa mennä jonnekin missä ei voi tehdä täysin sitä mitä haluaa, uskaltaa mennä sinne ja sitoutua siihen ettei saa heti käydä yksin ulkona - ihan vain oman turvallisuuden takia.
Päiväkirjassa kirjoitin siitä että tunnen särkyneeni sirpaleiksi, mutta että ne sirpaleet on liimattu kasaan. Vielä vain pitäisi antaa liiman kuivua, etten hajoa heti uudestaan. Aina se menee suunnilleen noin. En vain tiedä kuinka monta kertaa jaksan enää särkyä.
Mutta ei murehdita siitä nyt, vaan vasta sitten jos niin käy. Olen onnekas, minulla on niin paljon hyviä asioita elämässä. Tiedän, että vaikka jollakin olisi kaikki ns. hyvin, voi esimerkiksi masennus silti tulla. Masennus ei tarvitse kaikkien kohdalla suuria pahoja tapahtumia. Se on pirullinen, paska tauti.
Mieleen on tullut paljon osastomuistoja, mutta en tiedä kuinka tarkkaan niistä kehtaan täällä kirjoittaa. Saa kysyä jos jotain tulee mieleen.
No mutta, nyt kahvia ja vähän iloisempaa musiikkia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti