Mulla oli ihan hiton hyvä viikonloppu. Hymyilin ja hymyilin, nauroin ja nauroin, olin kaikinpuolin hyvällä ja pirteällä tuulella. Sain kehuja hoitajilta ja muilta työntekijöiltä, joku kaveri sanoi (vitsillä?) että olen maaninen. Hah, ihan sama vaikka olisinkin (ollut), se fiilis oli niin hyvä että siinä voisi vaikka elää.
Tänään heräsin ja pam - ahdistus palasi. Kaikki tuntuu taas niin toivottomalta, mikään ei oikein innosta enkä jaksa uskoa tulevaisuuteen. En jaksa uskoa että vointi paranisi niin että voisin koskaan sanoa olevani oikeasti onnellinen. En usko että saan pidettyä läheiset hälellä itseäni, en usko oikein mihinkään hyvään. Paitsi siihen, että joku päivä en enää olekaan täällä. Ja onko sekään edes hyvä asia?
Puolen tunnin päästä juttelen sairaanhoitajaopiskelijan kanssa, joka on siis harjoittelussa täällä. Hirmu mukava tyyppi, vaikka tuntuukin hassulta puhua samanikäisen kanssa mitä itse on. Mutta eipä sillä loppupeleissä väliä ole vaikka olisi nuorempikin, ei ikä kerro mitään siitä miten hyvä työntekijä on kyseessä.
Ja hah, eilen oli magneetti, tänään oli magneetti, huomenna on magneetti, torstaina on magneetti ja perjantaina on magneetti. Magneetti magneetti magneetti. Hieman kyrsii joka arkipäivä käydä siellä, mutta eihän se ikuista ole. Vähintään kolme - ja maksimissaan kuusi viikkoa kestää, ainakin jos olen oikein ymmärtänyt. Riippuu siitä miten hoito alkaa tehota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti