Minua hävettää mennä kertomaan ahdistuksestani. Käyn kyllä hakemassa lääkettä, mutta puhuminen on todella vaikeaa. Eilen istuin varmaan puoli tuntia pikkukeittiössä miettimässä sitä miten sanoisin olostani hoitajalle. Halusin sanoa siitä että ahdistaa sietämättömästi, halusin sanoa että on todella epätodellinen olo. Halusin sanoa, että välillä on vaikeaa erottaa uni todellisuudesta.
Noista puhuminen on siksi vaikeaa, että pelkään että minua ei joko uskota tai että minua pidetään "hulluna". Kun tulin osastolle, en ollut täysin rehellinen lääkärille. Eilen olin hoitajalle, ja tajusin että jos oikeasti haluan apua niin minun pitää olla täysin rehellinen. Vaikka se tarkoittaisi sitä että osastojakso vähän venyisi.
Niin tosiaan, kun olin istunut aikani siellä pikkukeittiössä niin hoitaja huomasi minut ja tuli kyselemään vointia. Siinä sitten rohkaistuin ja kerroin kaiken, kerroin ihan kaiken rehellisesti.
Muistiongelmat ovat ahdistavia, pelottavia ja ärsyttäviä. Ehkä, toivottavasti, ne liittyvät dissosiaatiohäiriöön.
Lupaan että kerron kaiken hoitajille ja lääkärille, sillä ei paranemista voi tapahtua jos jätän kertomatta asioita.
"Nyt mun pitäis olla käsittämättömän vahva."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti