Jälleen hirveän ahdistava päivä ollut. Aamusta suunnilleen tähän hetkeen asti mietin lähinnä sitä, miten voisin vahingoittaa itseäni. Mahdollisimman pahasti.
Silti, samalla minä haaveilen. Haaveilen baari-illasta ystävien kesken, haaveilen koirasta jonka minä ja Roosa otamme joskus. Ei vielä, ei todellakaan, mutta joskus. Haaveilen pikkusisarusten kanssa leikkimisestä, haaveilen niin monista asioista... Jos ihan oikeasti tapan itseni, en saa koskaan toteutettua haaveitani. Joten mitä se tarkoittaa? Pysyn hengissä.
Juttelimme psykologin kanssa syistä miksi elän. Siihen on minun helppo vastata: ihmiset. Roosa, ystävät, sukulaiset, perhe... En voi hylätä heitä.
-
-
Mutta silti.
Kun tulee se kaikkein pahin olo, pelkään että teen jotain tyhmää. Siksi tiedän, vaikka se tuntuukin pahalta, että paikkani tällä hetkellä on sairaalassa. Taistelen niin kovasti masennusta vastaan ettette uskokaan, teen ihan oikeasti kaikkeni että vointi kohenisi niin että pääsen kotiin. Haaveilen muuten opiskelustakin. Ja perheen perustamisesta.
-
-
Haaveita riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti