On edelleen niin kovin vaikeaa. Ahdistaa ja masentaa, mikään ei tunnu hyvältä. Haaveilen lääkkeiden yliannostuksesta, haaveilen viiltämisestä, ja yksi asia ei ole jäänyt haaveiluun - hakkaan itseäni. Siitä ei jää näkyviä jälkiä (lukuunottamatta jotain pientä mustelmaa jalassa).
Olo on ollut tänään kamala. Siis ihan oikeasti kamala. Istuin yhteisissä tiloissa monta tuntia ja olen käyttänyt kaikki mahdolliset tarvittavat lääkkeet mitä voi päivän aikana ottaa.
Ja saatoin ottaa muutaman ylimääräisen Oxaminin kotona. Ne olivat minulla viikonloppua varten. Olo oli vain sellainen että on PAKKO keksiä edes jotain mikä rauhoittaisi minua. Se, että tuntuu ettei tulevaisuudella ole mitään, tuntuu niin raastavalta, pahalta, helvetilliseltä... Ja ei hätää, se määrä mitä otin ei ole millään tavalla vaarallinen. Höpö olo siitä kyllä tuli, mutta sekin tunne menee ohi.
Alan uskoa siihen että olen ansainnut tämän kaiken paskan. En tiedä miksi, mutta silti. Olen ansainnut, en ansaitse saada apua. Positiivista tässä kuitenkin on se että tänään uskalsin puhua ohjaajalle ihan suoraan. Kerroin siitä että välillä on vaikea erottaa todellisuus unesta ja niin edespäin. Kerroin että pelkään sitä että jos olo menee täysin epätodelliseksi, sellaiseksi etten ihan aikuisten oikeasti tiedä olenko unessa vai en - pelkään sitä että teen jotain todella typerää, jotain peruuttamatotankin.
Ohjaaja soitti päivystykseen ja juttelin työntekijän kanssa varmaan kaksikymmentä minuuttia. Toistin samat asiat mitä ohjaaja oli hänelle sanonut ja kerroin hänellekin rehellisesti miten menee. Mukava tyyppi siellä oli, mutta joutui kertomaan että tämän kaupungin sairaalassa ei yksinkertaisesti ole paikkoja - että jos juuri nyt tällä sekunnilla haluan sairaalahoitoon, pitää lähteä toiseen kaupunkiin.
En todellakaan suostunut. Jos sairaalaan on ihan pakko mennä, menen siihen missä olen ennenkin ollut.
Huomenna nään tehostetusta avohoidosta työntekijää kymmeneltä kaupungilla. Pitää yrittää muistaa kertoa kaikki asiat mitä mielessä liikkuu. Ja pitää uskaltaa, minua niin hävettää kertoa kaikki oireet, niitä kun on niin paljon. En halua että kukaan luulee että feikkaan, en halua että ajatellaan että haluan huomiota tai mitään. Äh.
Ohjaaja sanoi päivystyksen työntekijälle että todellisuudentajuni ei ole ihan parhaimmalla tolalla. Tuollainen kuulostaa niin pelottavalta. Ei mun todellisuudentaju voi olla huono...
2 kommenttia:
Hei sinä!
Etsiskelin tuossa pari päivää sitten uutta luettavaa ja löysin sattumalta blogisi. Olen nyt lukenut muutamia postauksiasi. Iski sellainen fiilis, että on aivan pakko liittyä lukijaksi ja kommentoida. Halusin vain sanoa, että vaikutat hienolta, ihanan aidolta ihmiseltä ja tapasi kirjoittaa, se liikuttaa minua kovasti.
Oma elämäntilanteeni on tällä hetkellä sellainen, että koen tarvitsevani vertaistukea enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olen kirjoittanut blogia ala-asteikäisestä ja vuosi vuodelta siitä onkin tullut enemmän ja enemmän mt-painotteinen. On lohdullista lukea muiden kirjoituksia mt-ongelmista ja elämästä ylipäänsä. Kun sitten tavallaan tiedostaa sen, ettei välttämättä olekaan aivan yksin omien huoliensa kanssa. Että jossain voi olla joku, joka todella ymmärtää, tai edes yrittää ymmärtää.
Linkkaan tähän sinulle myös oman blogini osoitteen, jos kiinnostuit ja haluat vaikkapa tutustua! :) http://tyhjalletaivaalle.blogspot.fi/
Minuun saa ottaa yhteyttä milloin vaan, sähköpostiosoitteeni ja myös muut sosiaaliset mediani löydät blogisivultani.
Paljon voimia, halauksia ja valonpilkahduksia elämääsi!
♥ Iina
Iina Marjaana - Kiitos kiitos kiitos hirmuisesti! Lupaan käydä tsekkaamassa sun blogin. :)
Lähetä kommentti