Oli kyllä niin ihana päivä! Kävin kaupoilla ja kahvilla mummon ja ukin kanssa, söin osastotoverin tekemää omenapiirakkaa, rakas serkku kävi täällä ja potilaskavereiden kanssa tilattiin pizzaa.
Myönnän, että vähän ennenkuin serkku tuli, olo oli aika karmaiseva. Tuntui kuin kuristuisin ja tulisin hulluksi tai kuolisin. Tuo on alkanut olla aika perusolo, tuntuu että koko ajan olisi lievä paniikkikohtaus menossa. Mutta samantien kun joku tulee käymään tai käyn jossain, olo helpottuu. Siksi toivonkin niin kovasti että täällä kävisi paljon minulle tärkeitä ihmisiä. Kiitän serkkua siitä että kävi - ja siitä että hän lupasi tulla huomennakin. Jos kaikki menee enemmän kuin hyvin, tulee äitikin käymään huomenna. Mutta se on erittäin epätodennäköistä, hän on väsynyt töistä.
On hetkiä jolloin haluan enemmän kuin mitään muuta lähteä pois täältä. Mutta esimerkiksi nyt, juuri tällä hetkellä, tiedän että ei ole ajankohtaista kotiutua. Vointi on liian epävakaa ja epävarma, ajatuksissa on edelleen liikaa itsetuhoisia piireitä.
Minä aion parantua. Minä teen sen. Lupaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti